Olin jo käynyt nukkumaan, mutta minua kiukutti. Kiukutti niin että hampaat kiristyivät yhteen, ja jos otsasuonellani olisi taipumusta sykkiä, se olisi poksahtanut otsasta ulos. Mietin syvään mikä tämän taas aiheutti. Jokaisena päivänä kun olemme olleet tutustumassa koulunuorisotyötä tekeviin kouluihin, olen ollut todella vapautunut, onnellinen, ja olen iloinnut tapaamistamme upeista ihmisistä. Olen kokenut että jokainen päivä on ollut mahtava, ja tuntenut lähes joka päivän päätteeksi melkein, että ehkäpä se nuorisotyö saattaisikin olla minun juttuni...melkein...ehkäpä... Taas jokaisen koulunuokkupäivän aikana ja jälkeen tunnen ettei nuorisotyö todellakaan ole minua varten. Päivän aikana tunnen oloni ahdistuneeksi, ja jopa hieman stressaantuneeksi. Mietin iltaisin, ettei minusta koskaan ole samanlaiseksi ohjaajaksi, kuin olen nähnyt päivän aikana, ja olen tuntenut oloni todella, todella pettyneeksi sekä kiukkuiseksi.
Tänään sen tajusin miksi minusta tuntuu tältä näiden päivien jälkeen: Olen nähnyt näinä kiukkua aiheuttaneina päivinä sellaista nuorisotyötä jota minä en halua toteuttaa. Sen tekijät ovat hyvin luontevia työssään ja todella hyviä siinä, mutta sellainen työ ei todellakaan ole minua varten. Tiedän että olemme nuoria varten työssämme, meidän tulisi osallistaa nuoria mahdollisimman paljon ja nuoret ovat pääasia. Tätä ajatusta toteuttaa kumpikin koulunuorisotyö sekä nyt projektin aikana näkemäni nuokkutyö. Olen kysellyt mikä nuoria kiinnostaa, ja nauttinut siitä suuresta, sillä olen saanut hyviä keskusteluita aikaiseksi.
Suurena erona on kuitenkin se että koulunuorisotyössä myös minuun aikuiseen, on suhtauduttu kuin tasavertaiseen ihmiseen. Myös minun sanomiseni on tärkeää, minun mielipiteelläni on myös väliä, myös minun juttujani halutaan kuulla. Olemme koulunuorisotyössä kokoustaneet tilassa jossa nuoret ovat olleet paikalla, heillä on ollut mahdollisuus osallistua keskusteluun, seurata kuinka aikuiset ihmiset keskustelevat, kuuntelevat ja toimivat vuorovaikutuksessa toisiinsa. Kuinka aikuiset ovat kohteliaita toisilleen ja todella aidosti kuuntelevat toisiaan. Nyt olen kokenut, että nuokkutyö jota olen nähnyt, menee täysin sillä painopisteellä, että nuorilta kysellään koko ajan kaikennäköistä, jos aikuisella on jotakin asiaa, sillä ei ole niin väliä, se ei ole tärkeää. Olen myös huomannut että koska ei aidosti osata kuunnella niitä aikuisia, epäselvyyksiä syntyy.
Suurena erona on kuitenkin se että koulunuorisotyössä myös minuun aikuiseen, on suhtauduttu kuin tasavertaiseen ihmiseen. Myös minun sanomiseni on tärkeää, minun mielipiteelläni on myös väliä, myös minun juttujani halutaan kuulla. Olemme koulunuorisotyössä kokoustaneet tilassa jossa nuoret ovat olleet paikalla, heillä on ollut mahdollisuus osallistua keskusteluun, seurata kuinka aikuiset ihmiset keskustelevat, kuuntelevat ja toimivat vuorovaikutuksessa toisiinsa. Kuinka aikuiset ovat kohteliaita toisilleen ja todella aidosti kuuntelevat toisiaan. Nyt olen kokenut, että nuokkutyö jota olen nähnyt, menee täysin sillä painopisteellä, että nuorilta kysellään koko ajan kaikennäköistä, jos aikuisella on jotakin asiaa, sillä ei ole niin väliä, se ei ole tärkeää. Olen myös huomannut että koska ei aidosti osata kuunnella niitä aikuisia, epäselvyyksiä syntyy.
Jos keskitymme vain ja ainoastaan siihen, että kyselemme koko ajan nuorilta jos jonkin näköistä, emmekö kasvata täysin itsekeskeisiä yksilöitä?
Jos me emme näytä esimerkillämme kuinka keskustellaan aidosti, kuinka nuoret sen oppivat. Jos kyselemme nuorilta asioita kun he räpläävät kännykkäänsä, emmekö anna signaalin että on ihan ok räplätä sitä kännykkää, kun keskustellaan?
Jos emme kohtele toisia aikuisia kunnioittavasti, emmekö näytä tällöin nuorille ettei aikuisia tarvitse kunnioittaa, ja ettei aikuisten jutuilla ole väliä? Ei aikuisia tarvitse kuunnella. Jos meitä ei tarvitse kuunnella, niin kuinka voimme kasvattaa ketään?
Olen vuosikausia ihmetellyt mistä kasvaa niitä ihmisiä joiden keskittymiskyky toisen puheeseen on lyhyempi kuin salamanisku. Miten nämä ihmiset tuntuvat olevan kiinnostuneita vain siitä, mitä itsellä on sanottavaa. Vasta muutaman vuoden olen myös ihmetellyt sitä mistä kasvaa niitä ihmisiä joiden mielestä on kohteliasta näpyttää kännykkää jos toinen puhuu. Esim meidänkin oppitunneilla tämä oli aluksi valitettavan yleistä, tilanne on parantunut, mutta koska opittuja tapoja on hankala kitkeä pois, tapahtuu sitä välillä vieläkin. Luulin että tämä on ajan ilmiö, ja osa diginatiiviutta. Olen saanut vastauksen: näitä kasvatetaan hyväksymällä tällainen käytös, ja olemalla näyttämättä mallia siitä kohteliaasta, kuuntelevasta ja toista arvostavasta tavasta toimia. Aikuisen on oltava aikuinen.
Koska en alaa ole päivääkään tehnyt palkkatyössä, enkä edes vielä valmistunut, en varsinkaan ole oikeutettu sanomaan että onko tämä tapa oikea vai väärä, mutta sen voin sanoa, että jos nuorisotyö kuuluu suorittaa tuolla tavoin, se ei todellakaan ole minua varten. Aikuisellakin on oikeus aikuisuuteen!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti